Pomppii eipää

"Minäpä annan äkkiä esikoiselle välipalaa ja laitan vasta sitten tuon väsyneen kuopuksen nukkumaan" on täydellinen esimerkki kuolleena syntyneestä ajatuksesta. En ymmärrä, miten minulle tuollainen aivopieru sattuikin. Kuvittelin, että poikanen söisi Viiliksen, ottaisi pastillinsa ja sitten pääsisin nukuttamaan pienempää, joka hieroi jo silmiään ja kitisi sitterissä.

Poikanen oli saanut lusikoitua viilinsä. Kuitenkin vasta kun lapsi pyörähti ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana keittiön sivupöydälle, tajusin että peli on menetetty. Paahtoleipä oli jäänyt pöydälle näkyviin. "Pomppii eipää!" poikanen ilmoitti.

Harva asia tässä maailmassa on yhtä hidas kuin kaksivuotias, joka syö paahtoleipää. Poikanen nakersi leipää. Sisko hieroi silmiään. Poikanen nakersi lisää. Sisko hieroi silmiään vielä vähän raivokkaammin. Kello raksutti seinällä. Poikanen nakersi. Kello raksutti. Poikanen nakersi...

Ja kun lopulta luulet, että homma on vihdoinkin selvä, avautuu kaksivuotiaan Becelinrippeillä ja leivänmurusilla ympäröity suu ja kuulet ne sanat, joita et missään nimessä haluaisi kuulla.

"Issää pomppii eipää!"

NNnNNNNnnoooOOOOOooooooooooooooooooooooooooo!!!