Piitää

Äidin kannettavassa näkyi punaisen väriliidun jälkiä.

- J., oletko sinä piirtänyt väriliidulla äidin tietokoneeseen?

- Ei ei! [sen näköisenä, että on törkeää edes kuvitella moista]

- Miksi äidin tietokoneessa sitten on väriliitua?

- Piitää piipaa-auto!

No sehän selittää..

Op op!

Äiti ja poikanen aamupesulla kylppärissä, pikkusisko yksin olohuoneessa.

- Vauva ikkee!

- Voi, niin tekee. Mennään ihan pian vauvan luo.

- Opee!

- Joo, meidän pitää nopeasti laittaa sulle vaipat ja vaatteet, että päästään lohduttamaan siskoa.

- Op op!

"Op op"? Nyt sitä alkaa sitten huomata, mitä tulee itse poikaselle sanoneeksi... Koskaan en ole hoputtanut, en toki.

Heekku

- Oita.

- Joo, äitikin laittaa voita leivälle. Ja maksamakkaraa, se on äidin herkkua.

- Mamma heekku!

- Muistatko mikä on mamman herkkua?

- Omppu!

Ei voittoa

Poikanen on nykyään kiinnostuneena paikalla seuraamassa, kun pikkusiskolta vaihdetaan vaippaa. Jännitysmomentti on vaipan avaaminen ja sen toteaminen, onko vaipassa kakkaa vai ei. Toisinaan saa hihkaista: "Kakka! Vauva iso kakka!" Mutta sitten taas toisinaan, kuten äsken, todetaan hieman lakonisesti: "Vauva ei ei kakka."

Vähän niin kuin olisi avannut arpalipukkeen, jossa lukee: "Ei voittoa. Ingen vinst."

Pomppii eipää

"Minäpä annan äkkiä esikoiselle välipalaa ja laitan vasta sitten tuon väsyneen kuopuksen nukkumaan" on täydellinen esimerkki kuolleena syntyneestä ajatuksesta. En ymmärrä, miten minulle tuollainen aivopieru sattuikin. Kuvittelin, että poikanen söisi Viiliksen, ottaisi pastillinsa ja sitten pääsisin nukuttamaan pienempää, joka hieroi jo silmiään ja kitisi sitterissä.

Poikanen oli saanut lusikoitua viilinsä. Kuitenkin vasta kun lapsi pyörähti ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana keittiön sivupöydälle, tajusin että peli on menetetty. Paahtoleipä oli jäänyt pöydälle näkyviin. "Pomppii eipää!" poikanen ilmoitti.

Harva asia tässä maailmassa on yhtä hidas kuin kaksivuotias, joka syö paahtoleipää. Poikanen nakersi leipää. Sisko hieroi silmiään. Poikanen nakersi lisää. Sisko hieroi silmiään vielä vähän raivokkaammin. Kello raksutti seinällä. Poikanen nakersi. Kello raksutti. Poikanen nakersi...

Ja kun lopulta luulet, että homma on vihdoinkin selvä, avautuu kaksivuotiaan Becelinrippeillä ja leivänmurusilla ympäröity suu ja kuulet ne sanat, joita et missään nimessä haluaisi kuulla.

"Issää pomppii eipää!"

NNnNNNNnnoooOOOOOooooooooooooooooooooooooooo!!!

Ei ihan

Jollakulla naapureistamme on piano. Valitettavasti sitä pianoa soittaa (= koskettimia hakkaa) äänestä päätellen joko ainoastaan hyvin pieni lapsi tai mahdollisesti yksikätinen apina, sillä asunnosta kantautuva "musiikki" koostuu yleensä täysin sattumanvaraisista nuoteista ilman minkäänlaista rytmiä. Tänään naapurissa alettiin taas soittaa.

Poikanen kuuli pimputuksen ja hihkaisi innoissaan: "Ättiauto!" (=jätskiauto)

No ei ihan.

Säikä!

Poikaselle ostettiin jääkaapin oveen kiinnitettäviä magneettileluja, kun hän oppi konttaamaan. Yksi leluista päästää ääniä, kun siinä olevaa kiekkoa pyörittää. Kyseinen lelu on ollut pitkään lelulaatikon pohjalla virattomana, mutta eilen poikanen kaivoi sen esiin. Lapsi ei kuitenkaan muistanut, että lelusta kuuluu ääniä, joten yhtäkkiä ilmoille päässyt "Ammmuuuuuu!" sai hänet hätkähtämään ja heittämään lelun pelästyneenä kädestään.

- Voi, säikähtikö J., kysyin.

- Ei ei, väitti poikanen urheasti koottuaan itsensä varsin nopeasti.

- Eikö säikähtänyt? Kukas sitten säikähti?

- Isi säikä! Mummi säikä! Pupu säikä!

***

Eilen koettiin myös kevään ensimmäinen ukkonen. Kaksivuotias oli onneksi enemmän tohkeissaan kuin peloissaan, mutta kun oikein kunnolla jyrähti, tarrasi poika äitiä käsivarresta ja lohdutti äitiä: "Ei hätää!" :D

Mitä sanotaan?

Poikasta on yritetty opettaa sanomaan kiitos. Kun hän ei osannut puhua, opetimme hänet kiittämään ruoasta käsiään taputtamalla. Ruoan lopuksi kysyttiin: "Onko kiitos?" Jos poika taputti käsiään, noustiin pöydästä.

Nyt kun poikanen osaa puhua, on äiti aloittanut sitkeän kampanjan kiitos-sanan opettamiseksi.

Äiti: Mitä sanotaan?

Poikanen: Po! (= pois)

***

Äiti: Mitä sanotaan?

Poikanen: Lyö! [läimäyttää äitiä jalkaan]

***

Ja sitten vihdoin tänään, juuri äsken:

Äiti: Mitä sanotaan?

Poikanen: Hyvä? Hyvä antti pupu?

Äiti: Sano kiitos? Kiitti? Ruoasta on tapana kiittää. Sano kiitos?

Poikanen: kiitti!

WIN! (edes tämän kerran...)

Antaa pe!

Äiti meni vessaan, poikanen perässä. Äidin toimittaessa asioitaan alkoi olohuoneesta kuulua itkua. "Vauva ikkee!" ilmoitti poikanen. "Niin, vauva ei halua olla yksin. Meneekö J. leikkimään vauvan kanssa?" (sinänsä hieman riskialtis ehdotus, koska se "leikkiminen vauvan kanssa" voi tarkoittaa myös vauvan harrasta kurmoottamista isoveljen reippaudella...)

Poikanen kipitti olohuoneeseen, ja hetken kuluttua alkoi kuulua pikkusiskon onnellista naurunkurlutusta. Pian poikanen palasi vessaan. "Antaa pe!" sanoi. "Mitä äidin pitäisi antaa?", kysyin. "Antaa pe!" poika toisti iloisesti.

Olohuoneessa pikkusisko leikki tyytyväisenä perhoslelulla, jonka isoveli oli hänen syliinsä kantanut.

Voi rakkaus! ♥

Sanottu ja kuultu

Mitä äiti sanoo:

"Tulepas niin viedään nämä pyykit olohuoneeseen ja ripustetaan ne kuivumaan!"

Mitä kaksivuotias kuulee:

"Tulepas niin viedään nämä pyykit olohuoneeseen, että voit heitellä ne lattialle isoksi kasaksi ja sen jälkeen piehtaroida siinä!"

Tulos: poikanen kieriskeli sekopäisesti hekotellen ja nauraa räkättäen märkien pyykkien keskellä pikkusiskon leikkimatolla.

Mamma

Nuuskin ilmaa. Epämääräinen haju. Päätän kuulustella ensimmäistä epäiltyä.

- Kultaseni, onko sulla kakka?

- Ei.

- Mutta kun äidin mielestä täällä haisee. Haiseeko J.?

- Ei ei!

- No kuka haisee?

- Mamma aisaa!

***

Välipalalla poikanen on lopetellut viilinsä. Kysyn haluaisiko hän vielä jotain muuta.

- Puuaa?

- Ei ole pullaa, kulta.

- Mamma puuaa eipoo. Äiti antaa.

Joka kerta, kun sanon lapselle, ettei ole pullaa, poikanen ehdottaa toiveikkaana, että "Mamma puuaa!" Tarvitsisi varmaan itsekin joskus leipoa pullaa, ettei lapsi kuvittelisi sen olevan jotain, minkä vain mamma ja mummi osaavat...

Johdanto

Pienten lasten kanssa aika kuluu kuin siivillä. Tapahtuu paljon pieniä ihania asioita, jotka haluaisi muistaa myöhemminkin, mutta univelkaiset aivot unohtavat useimmat asiat ennen kuin ne ovat edes kunnolla ehtineet tajuntaan asti. Haaveena olisi nyt ehtiä ja muistaa kirjoittaa muistiin niitä ohikiitäviä pikkuisia juttuja, jotka tekevät jokaisesta päivästä omalla tavallaan onnellisen.